Luvassa on siis postaus joka tulee sisältämään paljon kuvia minun ja koirani melko vähäisen näyttely"uran" varrelta, luvassa on huumoria, otsan läpsintää ja ehkä pari kyyneltäkin, toivonmukaan naurusta kun seuraatte kuvia! Disclaimerina siis mainittakoon, että kaikissa kuvissa esiinnyn minä itse koirani kanssa.
Minä olen ollut jokseenkin se pylly edellä puuhun menijä näissä koiranäyttelyasioissa. Olen kyllä "rohkeasti" alusta asti esittänyt koirani itse, mutta lopputulemat nyt ovat toki olleet vähintäänkin karuja aina toisinaan. Valitettavana sijaiskärsijänä tässä asiassa on ollut Tuikku joka - ihme kyllä - kuitenkin keräsi kasaan ne vaadittavat sertinsä ja valioitui Suomesta. Ja vieläpä niin, että esitin ne sertit sille kaikki itse! Kiitoksia kuitenkin niille muutamalle, jotka ovat Mamma-Muikun kanssa käyneet myöskin kehässä ja erityisesti Annalle jonka toimesta Tuikku sai Virosta valioitumiseen vaadittavan sertinsä myös.
Tästä kuitenkin päästään siihen minun "teesiini" näyttelyesittämisessä. Ja tämä täysin omakohtaisella kokemuksella. Eli: tasapainoista koiraa ei tarvitse seisottaa, se seisoo kyllä ihan itse.
Toki erityisesti runsasjalkaisille koirille voi tarjota hiukan apuja sen oikean asennon hakemiseen, mutta sitä koiraa ei tarvitse kuristaa hihnalla, tempoa suuntaan tahi toiseen eikä erityisestikään yliesittää joka mielestäni on tässä kuuden näyttelyvuoteni aikana lisääntynyt hurjasti.
Tavoitteenahan näytteyssä on toki esittää koira sille suotuisimmassa asennossa ja hyvässä ryhdissä, raajat haetaan 90 asteen kulmaan (se suora kulma) maahan nähden ja koiralle mielellään vireä ilme, hyvät ja rennot linjat, ei pingottuneita lihaksia. Liikkeessä koira esitetään sille sopivalla vauhdilla jotta se voi esittää askelensa optimaalisesti. Nämä ovat niitä hienousasioita joihin en osaa ottaa kantaa, tai ehkä osaisin jos olisin paikalla henkilökohtaisesti, mutta näin tekstimuotoisesti en juurikaan. Ne ovat koirakohtaisia ja vaativat yksilön tuntemusta!
Ne universaalimmat jutut sitten, eli se mistä tämän postauksen oli tarkoitus koostua. Niitä yleisiä älä tee näin -juttuja. No tässäpä niitä tulisi, kuvien kera.
Ensinnäkin pitäisi miettiä sitä miten koiran esittää, paitsi onko asento ok onko hihna niin ettei se riko koiran yleisvaikutelmaa, häiritse tuomarointia? Puhumattakaan siitä, että olisit itse tuomarin ja koiran välissä kun liikkeitä yritetään katsoa?
Jalat melko takana, koira näyttää könöttävän pelkästään etuosansa päällä joka johtunee osin siitä, että sitä kiskotaan näyttelyhihnalla eteenpäin samalla kun takajalat ovat turhan takana.
Mites se oli sen hihnan kanssa...? Toisaalta tässäkin, Tuikku, vasta 9kk seisoo ihan itse, kuristamatta hihnalla yhtöön ryhdikkäästi ja rennosti.
Nämä kaksi kuvaa taitaa olla Tuikun ihka ekasta näyttelystä (match show), hihna taas vähän hukkateilla paikoitellen ja kun namia kaivetaan taskusta menee asento koiralla sekaisin.
Tarvitseeko tästä asennosta sanoa jotain? Koira selvästi jännittää kättä selän päällä. Tämän kuvan otin myös siksi, että muistuttaisin näyttelypukeutumisesta. Näyttelyissä hölkätään, kyykitään, kumarrellaan ja siten myös pyllistellään. Valitse vaatteesi niin, ettei sukkahousujen haarakiila, tissivako tai työmiehen hymy ole tyrkyllä!
Tässä on ihan kiva liikekuva, sopiva vauhti ja koira esittää askellustaan siististi. Hihnakin näyttäisi olevan melko löysällä, toisaalta varsinkin nuorten koirien kanssa on joskus pidettävä talutinta melko kireällä jotta kuono ei hakeutuisi maahan. Itse teen tällöin nopean, kevyen nyppäyksen hihnaan palauttaakseni koiran huomion itseeni ravaamisen ajan. Reipas vauhti yleensä auttaa haistelun ehkäisyyn joten voi hyvin ottaa, että edessäolija on hieman kauempana ja sitten hölkötellä nopeammin. Näyttelypukeutumisesta sen verran, että olisi varmaan kohteliasta käyttää kenkiä...
Kyllä sitä joskus Tuikun nuoruusiällä jo onnistuttiinkin!
Jalat liian takana ja koira näyttää muulilta? Etuosa jännittynyt ja ihan lysyssä.
Aika jees! Vireä ilme, hyvä ryhti, kaunis ja rento etuosa, jalat ei liian takana eikä liian edessä. Kyllä tämä tästä hiljalleen? Aloin honaamaan, että ehkä se vireys olisi se juttu jolla koira saataisiin näyttämään hyvältä? Tuikku kun alkoi selvästi kyllästyä kehissä olemiseen vaikkei sitä paljoa tehtykään.
Käsi ristiselässä ja jännitynyt koira. Etuosa kuin kirahvi, ilme lähinnä ahdistunut ja takaosa näyttää siltä kuin oltaisiin valmistauduttu pomppaamaan ilmaan...
Vuonna 2012, Tuikun ollessa jo muotovalio aloin miettimään miten saisin sille iloa esiintymiseen. Tuikku oli tässä vaiheessa jo tapaturman seurauksena tosin menettänyt silmänsä joten sinällään näyttelytouhut nyt olivat jo aikalailla loppu. Tarpeen oli kuitenkin opettaa nuorikkoa, pöytäpelkoista Olgaa ja rupesin miettimään, että mitäs tässä nyt pitäisi tehdä jotta se ryhti ja ilo saataisiin esiintymiseen takaisin. Ja samalla se Olgan pöytäpelko selätettyä.
Tästä päästäänkin siihen toiseen "teesiini". Eli näyttelyesiintyminen on vain kerjäämistä tyylillä.
Alettiin harjoittelemaan nakin tuijotusta. Vaikea laji ahneelle koiralle?
Harjoittelu aloitettiin lattialta. Näytin koiralle, että kädessä on nami, hyvä ja voimakkaan tuoksuinen. Kun namikättä katsottiin tiiviisti annoin namin koiralle. Muutama toisto ja koira ymmärsi, että kerjätä kannattaa. Jos koira istui ohjasin sen kädellä takaisin seisomaan asettelematta sen kummemmin. Kunhan meni perille, että namin saa vain seistein. Toinen vaihtoehto on vetää namia eteenpäin ja ohjata koira nousemaan itse ja kävelemään, jompsin kumpsin. Meillä istumista tarjottiin aluksi paljon koska ruokakuppi tulee eteen meillä vain istumalla kauniisti.
Kun idea alkoi mennä perille alettiin sama harjoittelu pöydällä. Koira pöydälle, namin tuijotusta ja palkkausta. Jatkettiin niin kauan, että pöytään suhtauduttiin ilolla ja innolla, ei jännityksellä. Ja kun idea alkoi mennä perille pidennettiin nakintuijotusaikaa hiljalleen.
Asettelua alettiin kokeilemaan vasta kun idea oli selvästi perillä, ei aiemmin. Ensin ihan vaan niin, että koira tuijottaa namia ja iste hypelöin, hivelen ja koskettelen jalkoja. Kun tämä ei herätä koirassa reaktioita alettiin jalkoja siirtelemään. Ahkerasti namin tuijotuksesta palkiten jotta koira oppii olemaan välittämättä jaloissaan tapahtuvista asioista.
Hiljalleen harjoitteita vaikeutettiin ja lopulta namin sai vain jos antoi minun ensin siirtää jalkaa ja sitten jätti jalan paikalleen. Jos jalka siirtyi heti takaisin siirsin sen rauhallisesti uudelleen. Muutama harjoite ja tuntui toimivan hyvin.
Hiljalleen koira oppi, että sen tehtävä pöydällä tai lattialla on vain ja ainoastaan tuijottaa namia. Sen ei pidä eikä tarvitse välittää mistään ympärillään tapahtuvasta kun edessä on se nami jota katsotaan.
Lopulta oli aika lähteä kokeilemaan silmäpuolirouvan kanssa juttua ihan tositilanteeseen. Muistoksi sain nämä kaksi kuvaa.
Olen kokeillut metodiani myös muutamaan muuhun koiraan ja täytyy sanoa, että hyvin tuntuu toimivan :)
Pöytäpelkoinen Olgakin tuntuu suhtautuvan nykyään iloisesti ja innokkaasti. Ehkäpä me vielä se EH käydään jostain tuurilla saamassa!
Tässä kuvassa Muumi harjoitteli esiintymistä kanssani toista kertaa. Olen luvannut kesällä viedä sen muutamaan näyttelyynkin.
Toivottavasti näistä vinkeistä oli jollekulle apua tai herätti ajatuksia ja pohdintaa!
Olipa hyvä postaus! Täytyypä testata tota sun menetelmää, meillä kun varsinkin Stellan kanssa on ongelmana se, että se on kuin mikäkin lyöty laama kehässä - ja mun jännitykseni vaan pahentaa tilannetta tuhannesti...
VastaaPoistaHauskoja noi esimerkkikuvat, ensivilkaisulla missään ei ole mitään vikaa, mutta sitten kuvatekstin lukemisen jälkeen kuvaa katsookin ihan eri silmällä ja huomaa noi asiat mistä mainitsit! Tuikku on kyllä niin kaunis koira. :)