Elämäni ensimmäinen hillonkeitto

Perinteisiin kesälomiimme on kuulunut reissua Pohjanmaalle sukuloimaan, mieheni kun on sieltäpäin kotoisin ja itselläni on sukulaisia pohjois-pohjanmaalla. Nämä lomareissut maaseudulle tekevät hyvää niin ihmisille kuin talouden nelijalkaisille. Koirat saavat lompsia pihamaalla vapaana, erityisesti minun mummolassani kun ei naapureita ole.

Itse taas olen kotioloissa melkoinen touhuaja joten oma lomatunnelmanikin käynnistyy merkittävästi paremmin kun ei ole mahdollisuutta koko ajan pohtia asioita joita voisi ja pitäisi tehdä. Tulee nukuttua enemmän, lampsittua kiireettömästi koirien kanssa, lueskeltua kirjoja ja lehtiä (erityisesti anoppilan käsityölehtitaivasta on ihana selata!) ja annettua uusien inspiraatioiden muhia takaraivossa jotta ne voivat sitten kotioloissa purkautua aikanaan tekemisiksi. Tänä vuonna reissu rajoittui pohjamaan eteläiseen osaan, mutta sisälsi yhden asian jota en ole ennen kokeillut.

Tämä kesä oli ilmeisesti karviaisille hankala. Anoppilan pensas oli kyllä pullollaan marjoja mutta ne olivat poikkeuksetta joko aavistuksen raakoja tai jo puhjenneita sitten kun maku oli kunnolla makea. Marjat olivat jäämässä puskaan kun mehunkeitto ja parempikuntoisten marjojen poimiminen vei leijonanosan ajasta. Minä olen kyllä sinällään aina ollut kiinnostunut marjojen ja hedelmien säilönnästä, mutta koska omaa pihaa ei ole eikä omien vanhempieni pihamaalla kasva kuin nuoria omenapuita on touhu jäänyt aina mietteiden asteelle (ja siihen, että tyhjennämme koirieni kanssa anoppilan vadelmapuskia ahkerasti aina aamu- ja iltaulkoilun ohessa. Vappu on muuten tosi kova marjastaja ja vadelmat on sen suosikkeja!)

No, niihin karviaisiin. Suoritin pikaisen googletuksen siitä mitä karviaisista olisi järkevää tehdä kun ne eivät ole ihan loistavia syötäväksi sellaisenaan, itse kun olen tottunut vain nyppimään marjat piikkisten oksien seasta suoraan suuhuni. Silmiin pisti heti ensimmäisenä paitsi erinomainen nimi, myös viittaus toiseen lemppariini lakkaan.

"Köyhien lakkahillo" oli nimenä mielestäni mainio ja pikainen ohjeen selailu vaikutti niin helpolta, että hillonkeiton amatöörikin varmaan pärjäisi. Koska olen minä en tietenkään sitten noudattanut ohjeita kuitenkaan kovin orjallisesti. Virallinen ohje taisi sisältää 3l marjoja, 1,5kg porkkanoita raastettuna ja 1,5kg hillosokeria. En muuten laita tähän lähdeviitettä reseptiin koska ohjeita löytyi tosi monta ja kaikki oli jokseenkin samoja, omani oli "keskiarvo" useasta lukemastani reseptistä.

Minun hilloni sisälsi tällä kertaa

n. 2,5l siivottuja karviaismarjoja (ehkä, iso kulhollinen melkein täynnä...)
7 kpl keskikokoista kesäporkkanaa raastettuna
1 kg hillosokeria
n. 2dl vettä

Tuuttasin veden, marjat ja porkkanaraasteen kattilaan ja annoin sen ruplattaa hiljaisella tulella hippusta vajaan tunnin verran.

Kun hillo kiehui keittelin toisessa kattilassa satsin lasipurkkeja (joita onneksi löytyi anopin kaapista ihanasti valmiiksi pestyinä ja etiketittöminä). En ole koskaan säilönyt mitään, mutta jostain aikojen takaa on iskostunut mieleen ajatus, että lasipurkkien tulee olla ehdottoman puhtaita jotta tuote säilyy homehtumatta. Koska en tajunnut ostaa mitään säilöntäainetta hillojani varten toivon keittämisen (ja hillittömän sokerimäärän) riittävän pitämään hilloni syömäkelpoisena pitkään.

Soseutin koko höskän n. tunnin kuluttua keittelyn aloittamisesta sauvasekoittimella ja ehdin huolestua melkolailla soppani nestemäisestä koostumuksesta.

Plöräytin sekaan koko paketillisen hillosokeria ja keitin hiljakseen vielä vartin verran koska ohjeessa niin sanottiin. Tässä vaiheessa "hilloni" oli edelleen lähinnä kastikemaista.

Lämmitin lasipurkit vielä yksi kerrallaan ja kauhoin karviaiskastikkeeni purkkeihin jäähtymään. Suljin kannet jotta alipaine imisi ne tiiviisti kiinni hillon jäähtyessä ja siten ehkä parantaisi vielä säilyvyyttä. Mainittakoon, että hilloa taisi tulla yli kaksi litraa tästä satsista! Olin valkannut tarkoituksella pieniä purkkeja joita voisin sitten lahjoittaa eteenpäinkin jos hilloa tulisi paljon, niinkuin nyt tuli.

Viimeinen purkki jäi odotetusti vajaaksi joten käytin tilanteen hyväkseni ja nakkasin sen jääkaappiin pikajäähdytykseen jotta paitsi näkisin hillon lopullisen rakenteen (joka muuten on ihan oikeaa, paksua ja sakeaa hilloa) myös pääsisin maistamaan sitä. Ja mikäs olisi parempi tapa maistaa kuin pannari? Kaivelin siis vielä hiukan lisää kaappeja ja pyöräytin ihan perinteisen pannaritaikinan, eli suurinpiirtein;

4dl maitoa (tosin tässä pannarissa n. puolet oli piimää)
0,5-1dl sokeria
2 munaa
sopivasti vaniljasokeria
vehnäjauhoja niin, että seoksesta tulee sopivan sakeaa. Ehkä parisen desilitraa.

Itse tupsautin pannariin sekaan vielä ihan reilun satsin kauraleseitä koska tiesin, että taikinaa on aikaa turvottaa kunnolla ja pikkumäärä ekstrakuitua ei koskaan haittaa.

Lenkin ja saunomisen jälkeen paistoin pannarin leivinpaperilla pellillä 250 asteessa kunnes pinta oli kauniin ruskealaikkuinen ja pannarissa oli "tissejä" eli se kumpuili kivasti. Ja kun jääkaapista löytyi avattu vispikermapurkki niin pitihän sekin vielä vatkuloida sopivaksi vaahdoksi pannarin kylkeen, kun nyt kerrankin innostui tällaista tekemään.

Pakko sanoa, että makea mutta tuhdin aromikas ja kirpakka karviaishillo, kermavaahto ja miedon vaniljainen pannari oli kyllä sangen oivallinen makuyhdistelmä ja sopi kesälomatunnelmaan ja pimenevään elokuiseen iltaan aivan ihanasti. Vielä kun viereen sai lasillisen kylmää, hyvin maltillisesti makeutettua kotitekoista viinimarjamehua oli yhdistelmä täydellisyyttä hipova.

Jos ensi vuonna päädyn uudelleen hillonkeittoon täytynee kokeilla maustaa osa hillosta vaikkapa inkiväärillä tai vaniljatangolla. Luulen, että omena-karviaishillokin olisi ihan loistavaa. Kirpakassa karviaisessa kun tuntuu makua riittävän tosi paljon joten hilloa voi huoleti "jatkaa" jollain miedommalla hedelmällä.


Postaukseni loppuosan kuvilla ei ole sen kummempaa tarkoitusta. Laitan ne nyt vaan tähän koska ne ovat mielestäni hauskoja ja liittyvät olennaisesti tänä vuonna pienen kesälomareissumme tunnelmaan.

Sateinen lomapäivä

Äitikoiran synnytystä odotellessa ja tihkuisen harmaata lomapäivää vietellessä on aikaa. Aikaa nukkua liian vähän (!? johtuu kyllä itsestä riippumattomista syistä kuten siitä äitikoirasta) ja touhuta kaikenlaista mitä on suunnitellut pidempään.

Tilasin Elloksesta (josta muuten hankin suurimman osan vaatteistani, muita lähteitä ovat niinkin glamourit paikat kuin esim Tarjoustalo. En ole pätkääkään merkkiuskollinen ja hankalan mallisena ja isokokoisena ostan vaatteet sieltä mistä sopivia hinnalta ja mallilta löytyy ihan surutta) vähän lotolla taas sovitukseen kaikenlaisia vaatteita, tällä kertaa myös sellaisissa väreissä joita en yleensä niin suosi. Eli muutaman valkoisen paitamekon. Ajatukseni oli alunperinkin, että jos ne on muuten kivoja niin nehän voi sitten puuvillaisina värjätä. Minä kun en valkoiseen keskimäärin sonnustaudu, olen aivan liian sähelö luonteenlaatu jotta valkoinen pysyisi ylläni edes paikoitellen valkoisena puolta tuntia pidempään.

Kävi kuitenkin niinkuin vähän veikkailinkin ja toinen valkeista paitamekoista oli oikeasti mukavan tuntuinen kesävaate. Käypäinen ihan mekkona ja oikein mainio tilaamieni jeggingsien kanssa viileämmillekin keleille. Muistini sopukoissa minulla oli fiilis, että jossain päin asuntoa sijaitsee ikivanha Dylon -nappi ja hetken työhuoneen kaivelun jälkeen, yllättävää kyllä, myös löysin sen. Keskimäärin kun olen niin taitava kadottamaan asioita ettei niitä kyllä jälkikäteen tahdo löytyä ja tämä värinappi on oikeasti vuosia vanha.

Värisävy oli 44 Cerise eli joku kirsikanpunainen. Siis tuommoinen fuksia. Olin joskus visioinut värjääväni valkoiset puuvillaverhot sillä, mutta asia oli vain jäänyt ja unohtunut ja nykyään suosin vaaleampia verhoja ettei asunnosta tule hämärän tai tunkkaisen oloinen. Jännäähän Dylonista tekee aina se, että heidän tulkintansa edes valkoisessa puuvillassa värisävyistään on aina vähintäänkin sinnepäin. Lopputulema voi siis olla mitä tahansa kirsikanpunaisesta vaikka tummaan tiileen. No sama se, minä pidän punaisesta lähes kaikissa muodoissaan joten tulta päin.

Sen kummempia värjäysniksejä minulla ei ole antaa kuin, että kannattaa noudattaa niitä pakkauksen ohjeita aika orjallisesti. Tässä tapauksessa väri oli tarkoitettu tosi pienelle määrälle kangasta (250g puuvillaa on oikeasti kaksi kauluspaitaa) ja tekniikka värille oli kattilavärjäys jossa väri liuotetaan kiehumispisteiseen veteen suolan kera ja annetaan vaikuttaa n. 20min kangasta pyöritellen jotta sävy tarttuu tasaisesti. Huuhdellessa käyttäkää ehdottomasti kumihanskoja, väri ei ole terveellistä nautittuna ihon läpi ja ennenkaikkea se tarttuu ihoon kuin tauti! Samoin kaiken mihin väriliemi koskee on syytä olla teräksestä, emaliin - huokoisemmista materiaaleista puhumattakaan - väri tarttuu todella lujasti kiinni ja on hyvin hankala jos ei mahdoton saada irti. 

Tärkeähköä on myös tiedostaa, että Dylonit eivät ole peittäviä. Jos kankaassa on kuvioita, väriä tai tahroja ne todennäköisesti näkyvät läpi vielä värjäyksen jälkeenkin. Samoin jos värjäät esimerkiksi keltaista kangasta sinisellä värillä saat todennäköisesti vihreää. Normaalit värien sekoituksen lainalaisuudet pätevät tässäkin. 

On myös ihan oikeasti tarpeellista kastella kankaat huolellisesti ennen upottamista väriliemeen. Kuiva kangas imee värilientä itseensä kuin sieni ja värjäystuloksesta tulee lähes poikkeuksetta epätasainen.

Jos haluat värjätä isompia kangassatseja ja mahdollisesti olla varmempi suht tasaisesta värituloksesta voi vaihtoehto olla pesukoneessa käytettäväksi tarkoitetut Dylonit jotka ovat usein miellyttävämpiä käyttää ja sotkevat vähemmän (koska väriliemi pyörii siellä pesukoneessa sisällä eikä kattiloissa ja paljuissa ympäri asuntoa). Pesukonevärien käytön jälkeen kannattaa ajaa kone kerran läpi joko tyhjänä (jos se koneelle on sallittua käyttöä, monia vanhoja pyykkikoneita kun ei saa pyörittää tyhjänä) tai pistää sinne vain mustia kuviottomia vaatteita tai sopivan värisiä pyyhkeitä pyörimään. Värijäämiä kun voi jäädä koneeseen ja lopputuloksena huonolla tuurilla voi olla tahrainen satsi seuraavasta koneellisesta puhtaita valkeita lakanoita.

Sivupoluilta takaisin omaan touhuuni... Kun olin itse mekon värjännyt ja toivonmukaan vielä suht tasaisella tuloksella päätin heittää kattilaan pari vanhaa valkoista toppia jotka olivat pesuissa muuttuneet jo harmahtaviksi. Selvää on, että jonkun Henkkamaukan tai Ginatricotin halpistopit eivät ole pelkkää puuvillaa joten värjäystulos voi olla lähes mitä tahansa (värit tarttuvat todella huonosti keinokuituihin) ja kun samasta värikattilasta oli jo värjätty 120g painoinen mekko on sävyt ainakin haaleammat kuin luvatut. Upotin topit hiukan porrastetusti väriliemeen, jotta edes ensimmäinen toppi saisi toivonmukaan kunnollisen syvemmän sävyn itseensä. Lopulta myös toisen. Näiden annoin myös uida väriliemessä puolisen tuntia kuumentaen liemen kahdesti kiehumispisteeseen jotta loputkin pigmenttihituset joita liemessä on jäljellä tarttuisivat kunnolla kiinni.

Tärkeää on myös muistaa, että koska värit tarttuvat huonosti keinokuituihin ne harvemmin tarttuvat värjättävissä tekstiileissä oleviin lankoihin. Näin ollen jos värjäät valkeaa toppia jossa on isoja tikkauksia valkealla langalla ne todennäköisesti jäävät näkyviin vähintään vaaleanpunaisina. Samoin napit yms ottavat väriä vaihtelevasti. Värjäämäni puuvillamekon valkeat napit itseasiassa ottivat väriä itseensä ja muuttuivat hauskan vaaleanpunerviksi.

Sen verran annan tässä "omalla vastuulla" -tyyppistä vinkkiä, että koska itse olen tosi laiska huuhtelemaan kankaita värjäyksen jälkeen huuhtelen ne käsin yleensä vain hetkellisesti. Suositeltavaa on huuhdella kangasta vuorotellen kylmällä ja kuumalla vedellä, sen ainakin sanotaan parantavan värin tarttuvuutta kankaaseen. Kun enimmät värit on liuotettu lavuaarista alas - lavuaarin on muuten syytä olla teräksinen, keraamiseen väri tarttuu kiinni - nakkaan märät tekstiilit pesukoneeseen huuhtelu- ja linkousohjelmalle. Saatan ajaa huuhtelun ja linkouksen parikin kertaa läpi ennen tekstiilien ripustamista kuivumaan. Dylonia muuten ei saa kuivattaa suorassa auringonvalossa. Tätä en siis varsinaisesti suosittele koska toki on mahdollista, että pesukoneen sisuksiin jää väriä joka aiheuttaa ylläreitä seuraavissa käytöissä. Itse olen paikannut tilanteen pesemällä seuraavassa pesussa pelkkää mustaa pyykkiä, sitä kun meidän taloudessa riittää.

Itse päädyin nyt värjäämään kankaita tylsän tasaiseksi, mutta jos hippimeininki innostaa kannattaa joskus kokeilla erilaisia solmuvärjäystekniikoita. Laittamalla kangasta isommille tai pienemmille solmuille, kietomalla narua sen ympäri tai vaikka asettelemalla pyykkipoikia kankaaseen kiinni voi saada hauskoja kuvioita väriin. Väri kun ei tunkeudu puristuksessa olevaan kankaaseen joten kankaan pohjaväri jää näistä osista näkyviin. Erityisen raflaavia lopputloksia toki tulee jos kankaassa on jokin pohjaväri ja sen päälle laitetaan Dylonia tai muun merkkistä kangasväriä.

Ihan tasainen ei värituloksesta näemmä tullut vaan hiukan haaleampi alue jäi. Nähtäväksi jää miten tasoittuu kankaan kuivuessa. Kuten näkyy, tikkaukset jäivät valkoisiksi, mutta napit ovat lähempää tarkasteltuna yllättävän punaiset.

Kotijuttuja

Sekalaisiin kuvapäivitykseen lisättäköön nämä Etolasta löytyneet purkit.

Minua on pitemmän aikaa häirinnyt Dolce Guston kahvikapseleiden säilytys. Ne ovat löytyneet omista (rumista) rasioistaan tai sekalaisista purkeista tai astioista joihin olen ne koittanut asetella jotenkin järkevästi. Tulosta ei ole tullut mutta joitain aikoja sitten, innostuttuani taas ompelemaan koirille pantoja ja valjaita käväisin Etolassa hakemassa vaahtomuovia pantojen toppauksiin.
Kurkistin ohimennen kodintavaraosastolle ja silmiini osui neljä läpinäkyvää pleksipurkkia. Olivat kuulemma erän viimeiset ja hintakin oli sangen kohtuullinen, 2,50e kappaleelta.
Ostin samantien kaikki neljä purkkia ja nyt on kapselikahveille sentään suurimmalle osalle omat purkit. Ja oikean sortin kapselitkin löytyvät helposti.

Kefiirin monet olomuodot

Kokeiluni kefiirin ihmeellisessä maailmassa jatkuvat. Sen jälkeen kun hieman ilmeisesti rääkkäsin pikkuruista maitosientäni se on ollut aivan mielettömän tehokkaalla tuulella, eikä vallitseva kesäinen ilmasto sitä ainakaan haittaa. Asunnossa on lämmin ja se kyllä näkyy myös sienen toimintanopeuden hurjassa kasvussa.

Olen kokeillut kefiiriä eri maitotuotteissa aina kuohukermasta kevytmaitoon testaten samalla myös erilaisia valmistusaikoja eri tuotteille. Olen saanut kaikkea ranskankerma-tyyppisestä paksusta ja samettisesta kefiiristä aina lähes juustoon asti.
Kefiirin maku on myös muuttunut selvästi happamammaksi kun se alkuun ei ollut hapanta oikeastaan ollenkaan. Nyt maku on lähempänä viiliä ja hurjan bakteerikäymisen seurauksena tuotteen pintaan muodostuu myös samanlainen samettinen kerros kuin kaupasta ostetussakin viilipurkissa on kun sen avaa.

Jos kefiirin tahtoo pitää lasista juotavassa muodossa on näillä keleillä oltava aika tarkkana koska se on nopeasti käynyt jo turhankin paksuksi. Kefiiri tosin heroittuu muutenkin melko helposti joten sen surauttaminen sauvasekoittimella ennen juomista on ihan hyvä idea jos haluaa ihan lasista nautiskella. Maku on kyllä ihan mainio. Ei tosin kovin piimämäinen vaan enemmän lähellä jogurttia.

Näissä paksummissa tuotteissa oman problematiikkansa sitten tuokin aina maitosienen löytäminen kefiirin seasta. Tänään etsin sitä hyvän tovin kun olin tainnut hieman unohtaa sunnuntaina (tai jo lauantaina) sieneni litraan kevytmaitoa ja lopputuloksena oli jotain joka olisi huomenna ollut jo todella kiinteää kotijuustoa.

Vinkkini sienen löytämiseen onkin haroa kefiiriä hyvin varovasti läpi, rikkoen sen rakennetta vain sen verran kuin on tarpeen. Sienen ympärillä on nimittäin aina näemmä käymisen seurauksena hieman sellaista kirkkaampaa rihmaa joka helpottaa sen paikallistamisessa. Sieni itsessään on aavistuksen läpikuultava verrattuna ympäröivään kefiiriin joka myös auttaa sen nappaamisessa talteen seuraavaa erää varten. Olen tässä leikitellyt ajatuksella voisiko kefiirin sijoittaa esimerkiksi lehtiteelle tarkoitettuun teepalloon jossa se olisi helppo ottaa pois valmiista tuotteesta ja siirtää suoraan seuraavaan.

Osassa ohjeista maitosieni neuvottiin huuhtelemaan käytön välissä, itseäni ohjeistettiin olemaan huuhtelematta ja tällä on nyt menty. Sieni ja pala vanhaa tuotetta siirtyy siis uuteen maitoastiaan ja aloittaa työnsä siltä pohjalta.

Vinkkinä sain myös, että jos sienen bakteerikantaa tahtoo muutella sitä voi uittaa esim jogurtissa tai piimässä jolloin se napsii itseensä uutta bakteerikantaa ja käyttää sitä seuraavan maitoerän käyttämisessä. Olen tässä miettinyt josko tätä kokeilisi kreikkalaisella jogurtilla joka on ihan ehdoton suosikkini mutta niin rasvaista ettei sitä oikein kehtaa kovin usein syödä.

Heraahan kefiirin valmistuksessa myös jää jonkin verran yli, ainakin jos sattuu tekemään sitä juustoa vahingossa niinkun minä... Meiltä löytyy taloudesta kolme karvakorvaa jotka nautiskelevat heran kuolarihmat suupielistä valuen oman ruokansa seassa joten sekään ei ole ongelmaksi muodostunut. Samoin ylijäämäkefiirit, nyt kun sitä tosiaan valmistuu melko hurjalla vauhdilla menevät koirien kippoihin ja ruuanlaittoon.

Viime viikolla väkersin lihamureketta jossa käytin taas kermaviilin tilalla kefiiriä ja palveli oikein erinomaisesti tarkoituksessaan.

Syypää itse. Maitosieneni on todella vieläkin näin pieni tyyppi. Mutta tämä tyyppi tekee silti juotavaan muotoon litran maitoa vuorokaudessa, jogurtiksi puolessatoista!

Tältä näyttää litra kevytmaitoa kun sieni on saanut tehdä työtään pari vuorokautta. Maku on ihan mainio, joskin jos olisin tiennyt tekeväni juustoa olisin ripsauttanut sekaan pikkumäärän suolaa ja sokeria...

Kevytmaidosta jäi" yllättäen" melko paljon yli heraa kun proteiinit tiivistyivät kiinteäksi klöntiksi. Tämä menee koirien herkuksi.

Näiden seassa maitosieneni lymysi, tovin sitä saikin taas etsiä. Nämä kikkarat muuttavat uuden maitopuntun pohjalle ja päälle lorautetaan...

...herkuttelumaitoa. Olen päätellyt, että nykyisessä hyvin puhtaassa maidossa ei kefiirin ole ehkä kovin hyvä elää hirveän pitkiä aikoja kerrallaan sen ravinteettomuuden vuoksi. Näin ollen olen pyrkinyt tarjoamaan sille välillä kylpyjä tällaisessa vähemmän "puhtaassa" ympäristössä jossa on sille ehkä enemmän syötävää.

Näin paksua on kuohukermasta tehty kefiiri ja maku on lähellä ranskankermaa. Tästä pitäisi kokata jotain seuraavaksi.


Kombutsan kuulumiset...? Noh. Yksi erä valmistui, se on jääkaapissa. Maisteltiin sitä lasillinen eikä oikein lämmetty maulle vaikkei se niin pahaa ollut kuin olisi voinut olla. Uusi erä valmistuu kohta ja itse teesieni on kasvanut hurjasti paksuutta. Jos joku haluaa voin lahjoittaa tämän lemmikkini eteenpäin, onhan se kasvua mielenkiintoista seurata mutta itse käymistuote taitaa jäädä meillä juomatta.

Drinksuja ja koiratoimintaa

Lemmikkieni kuulumiset viimepäiviltä ovat joltisenkin seuraavanlaisia;

Kefiiri tuottaa juomaa joka on juomakelpoista (vaikkakin heroittuu helposti) ja aika hyvän makuistakin. Valitettavasti vaan itse sieni on tainnut suuttua minulle ja muuttua jauhoiseksi/kadonnut kokonaan. Tänään haroin epätoivoisesti uutta kefiirijuomaani läpi jotta voisin siirtää sienen uuteen maitoon mutta en löytänyt sitä lainkaan kiinteässä muodossa. Kaiken järjen mukaan kuitenkin, koska juomaa edelleen muodostuu, itse bakteerit eivät ole kuolleet ja kokeilen elvytystoimenpiteitä kermalla. Kevytmaito voi kuulemma olla turhan kevyttä syötävää sienelle ja aiheuttaa sille huonovointisuutta joka ilmenee nimenomaan jauhoisuutena. Toivotaan parasta, kefiiri nimittäin on ollut tosi kätevä lisä koirien ruokavalioon, itse olen juonut sitä välillä lasillisen ja ennenkaikkea, se sopii erinomaisesti kaikenlaiseen ruuanlaittoon. Sellaisiin juttuihin joihin laittaisi normisti kermaviiliä, rahkaa tms. Ja ottaen huomioon, että pikkuruinen sieneni on tehnyt vuorokaudessa puolisen litraa valmista juomaa ja kahdessa jogurttimaista paksumpaa tavaraa on tuote verrattuna kaupan kermaviileihin jne tosi edullista.

Jos nyt kävisi niin, että sieni on lopullisesti mun taitamattomuudesta kuollut tilaan kyllä ehdottomasti samasta paikasta uuden ja koitan olla vähän taitavampi ensi kerralla.

Esimerkiksi männäviikolla tein kefiirijauhelihapihvejä ja grillailin ne kypsiksi. Ohuet sipulirenkaat paineltuna jauhispihvitaikinaan kypsyvät ihanan pehmeiksi ja maukkaiksi pihvejä paistaessa. Mausteiksi laitoin mustapippuria ja juustokuminaa pääasiassa, sekä perinteisen ranskalaisen sipulikeittopussin kefiirin sekaan.

Grillin käyttö on vielä näin alkukesästä vähän hakusessa ja pihvit ottivat hiukan turhan paljon väriä paistovaiheessa, mutta kylläpä se tästä taas. Sähkögrillillä joudutaan kuitenkin näin kerrostaloeläjinä jatkamaan.






Kombutsa alkaa olla valmista ja samoin uusi sieni joka pönttöni pintaan on kehittynyt on ottanut selvää muotoa ja muuttunut melko kiinteäksi. Pöntöstä nouseva miedon etikkainen tuoksu ei ole lainkaan niin ällö kuin postissa saapuneessa alkunesteessä joten ehkäpä tuota uskaltautuu maistamaan. Josko huomenna keittelisi uuden teen ja maistelisi tätä tuotosta sitten kun se on jäähtynyt kunnolla jääkaapissa.

Koirapuolelta kerrottakoon, että viikko sitten nuorimmaisen voitti maastokisat Liedossa ja sai täten viidennen sertinsä. Käyttövaliohakems lähti siis Kennelliittoon ja innolla odottelen josko titteli aikanaan ilmestyisi näkyviin. Eilen riviä sitten vielä muutettiin hieman komeammaksi kun Olga osallistui kolmivuotiskauttaan kisaavien ikäkausikilpailuun, derbyyn ja voitti vielä senkin. Näin ollen, kun tittelit aikanaan päivittyvät on Olga Fi-Kva-m DVM-13 Just Nosy Willow.
Olgan velipoika samasta pentueesta voitti oman sarjansa ja on tulevaisuudessa sitten DVM-13 Just Nosy Magnetic.


Olgallehan on suunnitteilla luultavasti ensi viikolla alkavasta kiimasta pennut joten nyt mammalomalle onkin hyvä siirtyä.
Olgan Tuikku-emä aloitti kiiman viime viikolla ja lähtee tapaamaan sulhastaan puolestaan sitten ensi viikolla joten luvassa on pennuntuoksuinen loppukesä jos molemmat pentueet toteutuvat. Tuikun pentueesta löytyy lisäinfoa kasvattajan kotisivuilta www.besties.fi .

Sunnuntaita vietettiin pitkästä aikaa kiireettömästi pötkötellen.

Superdrink-päivitystä

Kefiiri ja kombutsa ovat asuneet taloudessamme nyt muutamia päiviä ja elelleet uusissa ympäristöissään. Keittiökaapeissa vierekkäin omissa osastoissaan. Eri kaapeissa kuitenkin, lähinnä koska epäilin kombutsan hajun tarttuvan kefiiriin melko helposti. Niinkuin maitotuotteet tuppaavat hajuja ympäristöstään nappaamaan.

Positiivista aiheessa on, että molemmat kasvustot vaikuttavat viihtyvän. Kefiiri on uiskennellut kulutusmaitokylvyissä murokupissa ja selvästikin herännyt henkiin. Ensimmäisessä kylvyssä sieni kehitteli ympärilleen kerroksen.. Mmh. Tauhkaa. Toisen kylpynsä se muutti jo melko paksuksi liemeksi ja kolmas muistutti jo melkein viiliä tai lohkeavaa jugurttia. Tuoksu kefiirissä on mieto ja ihan aavistuksen makeahko ja oikeastaan ihan miellyttävä. Epäilyttäväksi asian loi se, että tavara juoksettui tosi helposti ja muutama sekoitus lusikalla erotteli kiinteähkön maitotuotteen muusta nesteestä. Koska en tiedä ketään joka harrastaisi kefiiriä en tiedä onko se normaalia joka tekee touhusta ehdottomasti jännittävämpää ja eksoottisempaa kuin voisi kuvitellakaan.

Itse sieni on vielä niin pieni, että sain haroa tuotostani tovin, ennenkuin löysin sen kupin pohjalta voidakseni siirtää sen taas uuteen kylpyyn.





Urheasti maistoin tuotosta pari lusikallista. Maku oli lähinnä hyvin mietoa viiliä, siis oikeastaan ihan hyvää. Mutta kukapa viiliä huoneenlämpöisenä normaalisti söisi?

Rehellisyyden nimissä pakko todeta, että tämä kokkelipiimä päätyi kuitenkin loppuviimeksi koirien kuppeihin josta se katosi kyllä hyvin nopeassa tahdissa ja karvakorvat vaikuttivat oikeinkin tyytyväisiltä.

Kefiiri pääsi nyt uimaan tommoiseen shaker-pulloon josta löytyy siivilä omasta takaa, ajattelin että josko tuo puolisen litraa on huomiseen mennessä muuttunut suhteellisen juomakelpoiseksi siirrän sen suoraan jääkaappiin ja maistelen suuremmalla keskittymisellä ja uskalluksella. Siivilän kanssa sienen onkiminen talteen seuraavaa erää varten olisi varmaan helpompaa. Toivottavasti.

Mainitsematta pitäisi varmaan jättää sellainen pieni sivuseikka, että iltasella minulle iski todella huono olo. Siis maha sekaisin ja oksetti. En kuitenkaan jaksa uskoa, että syyllinen olisi ollut tuo pari lusikallista kefiiriä vaan ennemminkin (aivan liian) iso pala suklaakakkua viikonlopulta joka sisälsi suorastaan hulvattoman määrän rasvaa.

Miksi minulla puolestaan oli suklaakakkua johtui ihan siitä, että vietimme lauantaina jälkikäteisjuhlia äitini tammikuisen 60-vuotissyntymäpäivän ja minun helmikuisten kolmikymppisteni vuoksi. Ja toki viimeisenä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä veljeni nuoremman muksun yksivuotisjuhlat juhlittiin samaan syssyyn. Lahjoja sain uskomattoman kasan siihen nähden, etten osannut odottaa mitään, kiitoksia niistä kaikille asianosaisille.

Minun tuotoksiani kakuista ovat nuo ei-niin-kauniit teokset taka-alalla. Noista tyylikkäämmistä teoksista vastasi veljeni vaimo.





Kombutsan (joka lisänimeltään on nykyään Alien) kuulumiset sen sijaan kulkevat hyvinkin ns. kirjan mukaan. Sienen alku, se joka postissa meille kulkeutui on painunut litraisen teepöntön pohjalle ja kaapissa on alkanut tuoksua kevyesti etikkaiselta, niinkuin juoman sanottiin käymisvaiheessa tuoksuvan. Samoin teenesteen pintaan on lähtenyt muodostumaan ilmeinen uusi sieni. Sieni on toistaiseksi vain ohut kalvo, mutta jo selvästi tunnistettavissa. Odotan suurella mielenkiinnolla millaiseksi se tässä tulevan viikon aikana muotoutuu. Lähes yhtä jännittävää on myös odottaa uskallanko sitten viikon kuluttua maistaa Alien-juomaani.

No nyt ne superjuomat tuli!

Onpas jännittävää. Tänään saapui postitse sekä se kauan odotettu kombutsasieni, että kefiirin siemen.

Kefiiri oli kirjekuoressa postilaatikosta tipahtanut vähintäänkin epäilyttävä jauhopussukka. Halusko joku lähettää minulle esim pernaruttoa?

Tutkailin saapunutta nyyttiä hetken ymmälläni ennenkuin ymmärsin mistä on kysymys. Siemen oli verhottu ravintoon, eli maitojauheeseen jottei sille tulisi kovin kova nälkä matkallaan. Siemen tuoksui melko odotetusti miedosti piimältä ja oikeastaan ihan miellyttävältä. Pikainen kertausgooglettelu opasti, että siemenelle on nyt tarjottava maitokylpyjä muutama päivä joiden aikana se heräilee horroksestaan uudestaan henkiin. Tämän jälkeen se ryhtyy todellisiin töihinsä eli juoman tuottamiseen.

Ampaisin samantien kuin ohjus valkoisella polkupyörälläni kauppaan ja shoppasin sille paria eri sorttia maitoa. Olisin ostanut luomua, mutta tietenkään lähi-Lidlistä ei moista hienoutta löytynyt, kefiiri sai sitten herättelykylvykseen tavallista täysmaitoa, toivottavasti se sille kelpaa. Muistelin kuitenkin, että lapsenakin ihan tavallisesta purkkimaidosta sai viiliä kun sinne pisti lusikallisen viilinjämää kaupasta ostetun purkin pohjalta joten kaipa tuo kelpaa. Odottelen mielenkiinnolla välivaiheita ja lopputulosta. Kefiiri pääsi kylpyammeineen keittiökaappiin muhimaan.

Jännittävämpi osio olikin sitten se kombutsasieni jonka hain tänään samalla postista.

En oikeasti tiennyt yhtään mitä odottaa kun aloin avaamaan huolellisesti pakattua pussukkaa jossa oli paitsi nestettä myös se "vauvasieni": Sienen alku tässä vaiheessa ei ole kovin kiinteä vaan lähinnä tuollainen räkä/lima joka hajoaa melko helposti tuonne nesteen sekaan jota tietysti innokkaasti kääntelin ja tutkailin.

Hiljalleen, kun monen muovipussin pakkaus aukeni totesin tilanneeni postimyynnistä luultavasti alienin jostain Cameronin leffasta. Tuoksu joka pussista purkautui oli paitsi omituinen myös melko luotaantyöntävä. En oikeastaan keksi yhtään syytä miksi kukaan on keksinyt juoda tuota tuotosta joka haisee pahalle ja jossa vielä kaikenlisäksi uiskentelee epämääräinen sikiötä muistuttava... Olento.

No, sai siitä ainakin hienoja kuvia jos sitä ei uskalla maistaa aikanaan.

Keitin kuitenkin urheasti ohjeenmukaisen teejuoman (kun se edellinen piti sitten juoda kylmänä itse) ja jätin sen jäähtymään. Kun se on jäähtynyt lorautan postista saapuneen nesteen (joka on siis valmista kombutsajuomaa ja toimii fermentoitumisen käynnistäjänä uudelle juomalle sienineen) teen sekaan ja jätän fermentoitumaan reiluksi viikoksi. Odotan kyllä tosiaan mielenkiinnolla mitä tässä hiljalleen tuon juoman suhteen tulee tapahtumaan.

 Näitä superterveellisyyksiä odotellessa me katsomme jääkiekkoa ja syömme klassikkoa joka ei ehkä ole terveellistä mutta tuntuu tarttuvan hampaisiin ihan niinkuin ne lapsuuden tukehdutuskarkit joihin minäkin olen meinannut parivuotiaana henkeni menettää.

 Leppoisaa viikonloppua kaikille!