Pikakelaus kuluneesta.

Blogaaminen jäi yhtäkkiä ja yllättäen katkolle, ilman oikeastaan sen kummempaa syytä. Jotenkin aika ja energia ei tuntuneet riittävän kirjoittamisen aloittamiseeen, lauseiden miettimiseen. Tekeminen on silti jatkunut.

Valitettavasti kefiiriä minulla ei enää ole. Banaanikärpäsen kammotukset löysivät sen eräänä päivänä ja niin se päätyi roskikseen, jos joku tahtoisi avustaa minua tässä aiheessa niin ottaisin mielelläni vastaan uuden kefiirin siemenen. Kombutsa sen sijaan voi paksusti ja lisääntyikin mutta juoman maku ei lopulta miellyttänyt itseäni niin paljoa, että olisin sitä oppinut juomaan. Mieheni sitä sen sijaan aina välillä nautiskeli jääkaappikylmänä. Maku vastasi vähän niinkuin hapanta simaa.

Tapahtumarikaskin on kulunut reipas puolivuotinen ollut, mainitsin aiemmimssa postauksissani, että Tuikku oli tarkoitus astuttaa ja astutettiinkin ja niinhän siinä sitten kävi, että pikkuruinen Pikka asteli talouteemme viime syksynä. Pentuelämä on aika kuluttavaa ja Pikka on luonteeltaan noin muutenkin melko eläväinen pikkuotus joten postaukset on jääneet vähemmälle. Ajattelin siis kuvien muodossa ottaa pikakertauksen siitä mitä tässä on tapahtunut.

 Noin. Siinäpä ne tärkeimmät.

Elämäni ensimmäinen hillonkeitto

Perinteisiin kesälomiimme on kuulunut reissua Pohjanmaalle sukuloimaan, mieheni kun on sieltäpäin kotoisin ja itselläni on sukulaisia pohjois-pohjanmaalla. Nämä lomareissut maaseudulle tekevät hyvää niin ihmisille kuin talouden nelijalkaisille. Koirat saavat lompsia pihamaalla vapaana, erityisesti minun mummolassani kun ei naapureita ole.

Itse taas olen kotioloissa melkoinen touhuaja joten oma lomatunnelmanikin käynnistyy merkittävästi paremmin kun ei ole mahdollisuutta koko ajan pohtia asioita joita voisi ja pitäisi tehdä. Tulee nukuttua enemmän, lampsittua kiireettömästi koirien kanssa, lueskeltua kirjoja ja lehtiä (erityisesti anoppilan käsityölehtitaivasta on ihana selata!) ja annettua uusien inspiraatioiden muhia takaraivossa jotta ne voivat sitten kotioloissa purkautua aikanaan tekemisiksi. Tänä vuonna reissu rajoittui pohjamaan eteläiseen osaan, mutta sisälsi yhden asian jota en ole ennen kokeillut.

Tämä kesä oli ilmeisesti karviaisille hankala. Anoppilan pensas oli kyllä pullollaan marjoja mutta ne olivat poikkeuksetta joko aavistuksen raakoja tai jo puhjenneita sitten kun maku oli kunnolla makea. Marjat olivat jäämässä puskaan kun mehunkeitto ja parempikuntoisten marjojen poimiminen vei leijonanosan ajasta. Minä olen kyllä sinällään aina ollut kiinnostunut marjojen ja hedelmien säilönnästä, mutta koska omaa pihaa ei ole eikä omien vanhempieni pihamaalla kasva kuin nuoria omenapuita on touhu jäänyt aina mietteiden asteelle (ja siihen, että tyhjennämme koirieni kanssa anoppilan vadelmapuskia ahkerasti aina aamu- ja iltaulkoilun ohessa. Vappu on muuten tosi kova marjastaja ja vadelmat on sen suosikkeja!)

No, niihin karviaisiin. Suoritin pikaisen googletuksen siitä mitä karviaisista olisi järkevää tehdä kun ne eivät ole ihan loistavia syötäväksi sellaisenaan, itse kun olen tottunut vain nyppimään marjat piikkisten oksien seasta suoraan suuhuni. Silmiin pisti heti ensimmäisenä paitsi erinomainen nimi, myös viittaus toiseen lemppariini lakkaan.

"Köyhien lakkahillo" oli nimenä mielestäni mainio ja pikainen ohjeen selailu vaikutti niin helpolta, että hillonkeiton amatöörikin varmaan pärjäisi. Koska olen minä en tietenkään sitten noudattanut ohjeita kuitenkaan kovin orjallisesti. Virallinen ohje taisi sisältää 3l marjoja, 1,5kg porkkanoita raastettuna ja 1,5kg hillosokeria. En muuten laita tähän lähdeviitettä reseptiin koska ohjeita löytyi tosi monta ja kaikki oli jokseenkin samoja, omani oli "keskiarvo" useasta lukemastani reseptistä.

Minun hilloni sisälsi tällä kertaa

n. 2,5l siivottuja karviaismarjoja (ehkä, iso kulhollinen melkein täynnä...)
7 kpl keskikokoista kesäporkkanaa raastettuna
1 kg hillosokeria
n. 2dl vettä

Tuuttasin veden, marjat ja porkkanaraasteen kattilaan ja annoin sen ruplattaa hiljaisella tulella hippusta vajaan tunnin verran.

Kun hillo kiehui keittelin toisessa kattilassa satsin lasipurkkeja (joita onneksi löytyi anopin kaapista ihanasti valmiiksi pestyinä ja etiketittöminä). En ole koskaan säilönyt mitään, mutta jostain aikojen takaa on iskostunut mieleen ajatus, että lasipurkkien tulee olla ehdottoman puhtaita jotta tuote säilyy homehtumatta. Koska en tajunnut ostaa mitään säilöntäainetta hillojani varten toivon keittämisen (ja hillittömän sokerimäärän) riittävän pitämään hilloni syömäkelpoisena pitkään.

Soseutin koko höskän n. tunnin kuluttua keittelyn aloittamisesta sauvasekoittimella ja ehdin huolestua melkolailla soppani nestemäisestä koostumuksesta.

Plöräytin sekaan koko paketillisen hillosokeria ja keitin hiljakseen vielä vartin verran koska ohjeessa niin sanottiin. Tässä vaiheessa "hilloni" oli edelleen lähinnä kastikemaista.

Lämmitin lasipurkit vielä yksi kerrallaan ja kauhoin karviaiskastikkeeni purkkeihin jäähtymään. Suljin kannet jotta alipaine imisi ne tiiviisti kiinni hillon jäähtyessä ja siten ehkä parantaisi vielä säilyvyyttä. Mainittakoon, että hilloa taisi tulla yli kaksi litraa tästä satsista! Olin valkannut tarkoituksella pieniä purkkeja joita voisin sitten lahjoittaa eteenpäinkin jos hilloa tulisi paljon, niinkuin nyt tuli.

Viimeinen purkki jäi odotetusti vajaaksi joten käytin tilanteen hyväkseni ja nakkasin sen jääkaappiin pikajäähdytykseen jotta paitsi näkisin hillon lopullisen rakenteen (joka muuten on ihan oikeaa, paksua ja sakeaa hilloa) myös pääsisin maistamaan sitä. Ja mikäs olisi parempi tapa maistaa kuin pannari? Kaivelin siis vielä hiukan lisää kaappeja ja pyöräytin ihan perinteisen pannaritaikinan, eli suurinpiirtein;

4dl maitoa (tosin tässä pannarissa n. puolet oli piimää)
0,5-1dl sokeria
2 munaa
sopivasti vaniljasokeria
vehnäjauhoja niin, että seoksesta tulee sopivan sakeaa. Ehkä parisen desilitraa.

Itse tupsautin pannariin sekaan vielä ihan reilun satsin kauraleseitä koska tiesin, että taikinaa on aikaa turvottaa kunnolla ja pikkumäärä ekstrakuitua ei koskaan haittaa.

Lenkin ja saunomisen jälkeen paistoin pannarin leivinpaperilla pellillä 250 asteessa kunnes pinta oli kauniin ruskealaikkuinen ja pannarissa oli "tissejä" eli se kumpuili kivasti. Ja kun jääkaapista löytyi avattu vispikermapurkki niin pitihän sekin vielä vatkuloida sopivaksi vaahdoksi pannarin kylkeen, kun nyt kerrankin innostui tällaista tekemään.

Pakko sanoa, että makea mutta tuhdin aromikas ja kirpakka karviaishillo, kermavaahto ja miedon vaniljainen pannari oli kyllä sangen oivallinen makuyhdistelmä ja sopi kesälomatunnelmaan ja pimenevään elokuiseen iltaan aivan ihanasti. Vielä kun viereen sai lasillisen kylmää, hyvin maltillisesti makeutettua kotitekoista viinimarjamehua oli yhdistelmä täydellisyyttä hipova.

Jos ensi vuonna päädyn uudelleen hillonkeittoon täytynee kokeilla maustaa osa hillosta vaikkapa inkiväärillä tai vaniljatangolla. Luulen, että omena-karviaishillokin olisi ihan loistavaa. Kirpakassa karviaisessa kun tuntuu makua riittävän tosi paljon joten hilloa voi huoleti "jatkaa" jollain miedommalla hedelmällä.


Postaukseni loppuosan kuvilla ei ole sen kummempaa tarkoitusta. Laitan ne nyt vaan tähän koska ne ovat mielestäni hauskoja ja liittyvät olennaisesti tänä vuonna pienen kesälomareissumme tunnelmaan.

Sateinen lomapäivä

Äitikoiran synnytystä odotellessa ja tihkuisen harmaata lomapäivää vietellessä on aikaa. Aikaa nukkua liian vähän (!? johtuu kyllä itsestä riippumattomista syistä kuten siitä äitikoirasta) ja touhuta kaikenlaista mitä on suunnitellut pidempään.

Tilasin Elloksesta (josta muuten hankin suurimman osan vaatteistani, muita lähteitä ovat niinkin glamourit paikat kuin esim Tarjoustalo. En ole pätkääkään merkkiuskollinen ja hankalan mallisena ja isokokoisena ostan vaatteet sieltä mistä sopivia hinnalta ja mallilta löytyy ihan surutta) vähän lotolla taas sovitukseen kaikenlaisia vaatteita, tällä kertaa myös sellaisissa väreissä joita en yleensä niin suosi. Eli muutaman valkoisen paitamekon. Ajatukseni oli alunperinkin, että jos ne on muuten kivoja niin nehän voi sitten puuvillaisina värjätä. Minä kun en valkoiseen keskimäärin sonnustaudu, olen aivan liian sähelö luonteenlaatu jotta valkoinen pysyisi ylläni edes paikoitellen valkoisena puolta tuntia pidempään.

Kävi kuitenkin niinkuin vähän veikkailinkin ja toinen valkeista paitamekoista oli oikeasti mukavan tuntuinen kesävaate. Käypäinen ihan mekkona ja oikein mainio tilaamieni jeggingsien kanssa viileämmillekin keleille. Muistini sopukoissa minulla oli fiilis, että jossain päin asuntoa sijaitsee ikivanha Dylon -nappi ja hetken työhuoneen kaivelun jälkeen, yllättävää kyllä, myös löysin sen. Keskimäärin kun olen niin taitava kadottamaan asioita ettei niitä kyllä jälkikäteen tahdo löytyä ja tämä värinappi on oikeasti vuosia vanha.

Värisävy oli 44 Cerise eli joku kirsikanpunainen. Siis tuommoinen fuksia. Olin joskus visioinut värjääväni valkoiset puuvillaverhot sillä, mutta asia oli vain jäänyt ja unohtunut ja nykyään suosin vaaleampia verhoja ettei asunnosta tule hämärän tai tunkkaisen oloinen. Jännäähän Dylonista tekee aina se, että heidän tulkintansa edes valkoisessa puuvillassa värisävyistään on aina vähintäänkin sinnepäin. Lopputulema voi siis olla mitä tahansa kirsikanpunaisesta vaikka tummaan tiileen. No sama se, minä pidän punaisesta lähes kaikissa muodoissaan joten tulta päin.

Sen kummempia värjäysniksejä minulla ei ole antaa kuin, että kannattaa noudattaa niitä pakkauksen ohjeita aika orjallisesti. Tässä tapauksessa väri oli tarkoitettu tosi pienelle määrälle kangasta (250g puuvillaa on oikeasti kaksi kauluspaitaa) ja tekniikka värille oli kattilavärjäys jossa väri liuotetaan kiehumispisteiseen veteen suolan kera ja annetaan vaikuttaa n. 20min kangasta pyöritellen jotta sävy tarttuu tasaisesti. Huuhdellessa käyttäkää ehdottomasti kumihanskoja, väri ei ole terveellistä nautittuna ihon läpi ja ennenkaikkea se tarttuu ihoon kuin tauti! Samoin kaiken mihin väriliemi koskee on syytä olla teräksestä, emaliin - huokoisemmista materiaaleista puhumattakaan - väri tarttuu todella lujasti kiinni ja on hyvin hankala jos ei mahdoton saada irti. 

Tärkeähköä on myös tiedostaa, että Dylonit eivät ole peittäviä. Jos kankaassa on kuvioita, väriä tai tahroja ne todennäköisesti näkyvät läpi vielä värjäyksen jälkeenkin. Samoin jos värjäät esimerkiksi keltaista kangasta sinisellä värillä saat todennäköisesti vihreää. Normaalit värien sekoituksen lainalaisuudet pätevät tässäkin. 

On myös ihan oikeasti tarpeellista kastella kankaat huolellisesti ennen upottamista väriliemeen. Kuiva kangas imee värilientä itseensä kuin sieni ja värjäystuloksesta tulee lähes poikkeuksetta epätasainen.

Jos haluat värjätä isompia kangassatseja ja mahdollisesti olla varmempi suht tasaisesta värituloksesta voi vaihtoehto olla pesukoneessa käytettäväksi tarkoitetut Dylonit jotka ovat usein miellyttävämpiä käyttää ja sotkevat vähemmän (koska väriliemi pyörii siellä pesukoneessa sisällä eikä kattiloissa ja paljuissa ympäri asuntoa). Pesukonevärien käytön jälkeen kannattaa ajaa kone kerran läpi joko tyhjänä (jos se koneelle on sallittua käyttöä, monia vanhoja pyykkikoneita kun ei saa pyörittää tyhjänä) tai pistää sinne vain mustia kuviottomia vaatteita tai sopivan värisiä pyyhkeitä pyörimään. Värijäämiä kun voi jäädä koneeseen ja lopputuloksena huonolla tuurilla voi olla tahrainen satsi seuraavasta koneellisesta puhtaita valkeita lakanoita.

Sivupoluilta takaisin omaan touhuuni... Kun olin itse mekon värjännyt ja toivonmukaan vielä suht tasaisella tuloksella päätin heittää kattilaan pari vanhaa valkoista toppia jotka olivat pesuissa muuttuneet jo harmahtaviksi. Selvää on, että jonkun Henkkamaukan tai Ginatricotin halpistopit eivät ole pelkkää puuvillaa joten värjäystulos voi olla lähes mitä tahansa (värit tarttuvat todella huonosti keinokuituihin) ja kun samasta värikattilasta oli jo värjätty 120g painoinen mekko on sävyt ainakin haaleammat kuin luvatut. Upotin topit hiukan porrastetusti väriliemeen, jotta edes ensimmäinen toppi saisi toivonmukaan kunnollisen syvemmän sävyn itseensä. Lopulta myös toisen. Näiden annoin myös uida väriliemessä puolisen tuntia kuumentaen liemen kahdesti kiehumispisteeseen jotta loputkin pigmenttihituset joita liemessä on jäljellä tarttuisivat kunnolla kiinni.

Tärkeää on myös muistaa, että koska värit tarttuvat huonosti keinokuituihin ne harvemmin tarttuvat värjättävissä tekstiileissä oleviin lankoihin. Näin ollen jos värjäät valkeaa toppia jossa on isoja tikkauksia valkealla langalla ne todennäköisesti jäävät näkyviin vähintään vaaleanpunaisina. Samoin napit yms ottavat väriä vaihtelevasti. Värjäämäni puuvillamekon valkeat napit itseasiassa ottivat väriä itseensä ja muuttuivat hauskan vaaleanpunerviksi.

Sen verran annan tässä "omalla vastuulla" -tyyppistä vinkkiä, että koska itse olen tosi laiska huuhtelemaan kankaita värjäyksen jälkeen huuhtelen ne käsin yleensä vain hetkellisesti. Suositeltavaa on huuhdella kangasta vuorotellen kylmällä ja kuumalla vedellä, sen ainakin sanotaan parantavan värin tarttuvuutta kankaaseen. Kun enimmät värit on liuotettu lavuaarista alas - lavuaarin on muuten syytä olla teräksinen, keraamiseen väri tarttuu kiinni - nakkaan märät tekstiilit pesukoneeseen huuhtelu- ja linkousohjelmalle. Saatan ajaa huuhtelun ja linkouksen parikin kertaa läpi ennen tekstiilien ripustamista kuivumaan. Dylonia muuten ei saa kuivattaa suorassa auringonvalossa. Tätä en siis varsinaisesti suosittele koska toki on mahdollista, että pesukoneen sisuksiin jää väriä joka aiheuttaa ylläreitä seuraavissa käytöissä. Itse olen paikannut tilanteen pesemällä seuraavassa pesussa pelkkää mustaa pyykkiä, sitä kun meidän taloudessa riittää.

Itse päädyin nyt värjäämään kankaita tylsän tasaiseksi, mutta jos hippimeininki innostaa kannattaa joskus kokeilla erilaisia solmuvärjäystekniikoita. Laittamalla kangasta isommille tai pienemmille solmuille, kietomalla narua sen ympäri tai vaikka asettelemalla pyykkipoikia kankaaseen kiinni voi saada hauskoja kuvioita väriin. Väri kun ei tunkeudu puristuksessa olevaan kankaaseen joten kankaan pohjaväri jää näistä osista näkyviin. Erityisen raflaavia lopputloksia toki tulee jos kankaassa on jokin pohjaväri ja sen päälle laitetaan Dylonia tai muun merkkistä kangasväriä.

Ihan tasainen ei värituloksesta näemmä tullut vaan hiukan haaleampi alue jäi. Nähtäväksi jää miten tasoittuu kankaan kuivuessa. Kuten näkyy, tikkaukset jäivät valkoisiksi, mutta napit ovat lähempää tarkasteltuna yllättävän punaiset.

Inspiraatio!

Minulta kysytään usein olisiko tarjolla kuvagallerioita materiaaleista joista työstän, mitä nyt kulloinkin satun olemaan tekemässä. Mittatilaustöitä varten siis.

Vastaukseni viimeaikoina on poikkeuksetta ollut ei. En ota vastaan juurikaan mittatilauksia (vain hyvin erikoistapauksissa ja vain tutuilta) enkä kuvaa materiaalivalikoimiani tarjolle. Syitä on monia, mutta yksinkertaisuudessaan kysymys on siitä, että joka kerta kun alan ottaa vastaan mittatilauksia tai ylläpitämään tiettyä materiaalivalikoimaa innostukseni tehdä käsillä lopahtaa.

Mukaan tulee stressiä ja suorituspainetta kiireettömän touhuamisen ja tekemisen ilon löytämisen sijaan.

En ole kovin pitkäjänteinen innostuja vaan teen juttuja sykleissä, milloin takkeja, milloin kalsaripaitoja, haalareita tai jotakin muuta. Näin ollen työhuoneeni pursuilee jatkuvasti kankaita, nyörejä, naruja, solkia, klipsejä ja sen sellaista. Ihan vaan sitä varten, että sitten kun se inspiraatio iskee niin materiaaleja on oltava saatavilla HETI! Inspiraatiohan voi vaikka mennä muutoin hukkaan.

Piuhaputiikki tekee tässä poikkeuksen, Piuhis tekee mittatilaushihnoja ja toimintamme on pitkäjänteistä ja selkeämpää kyllä, mutta materiaaleja ei ole kuvattu siitä syystä, että helmivaihtoehtoja on tälläkin hetkellä kymmeniä.

Tällä hetkellä kuuminta hottia työhuoneessani näyttää olevan pannat. En olekaan ommellut pehmopantoja aikoihin, lähinnä sopivan ompelukoneen puutteessa, mutta Heavy Dutyn rouskuttaessa nylonnauhaa ja sen alla vielä superlonia ja kankaita monessa kerroksessa täysin vaivatta innostuin yhtäkkiä. Myönnettäköön, että syynä oli joitakin viikoja takaperin tapahtunut episodi Kontulan metsässä, koirieni kadottua mystisesti heti lenkin alussa vain ilmestyäkseen hetken kuluttua onnellisesti ruskealla ja haisevalla tavaralla kuorrutettuina muistin taas miksi kangaspannat ovat kesäaikaan loistavia (no koska ne voi nakata pyykkikoneeseen...)

Tilata pätkäytin materiaaleja isolla kädellä "ihan vaan tehdäkseni omille tytöille pari" ja nyt tarvikerenkaassa asuntomme eteisessä roikkuu varmaan kolmisenkymmentä kangaspantaa.

Sellainen se inspiraatio on kun se iskee.